Tikka T3 ja T3x ovat yksiä helpoimmin varusteltavissa olevia kivääreistä joita markkinoilta löytyy. Jo yli miljoonan kappaleen valmistusmäärä takaa laajan tarvikevalikoiman ja uudempaan T3X:ään saa kahvoja, poskipakkoja ja tukin levennyspaloja suoraan Sakon tehtaaltakin.
Jätetään tästä jutusta kiikaritähtäimen ja vaimentimen kaltaiset ”itsestäänselvyydet” pois ja keskitytään tukkeihin ja muihin pieniin lisävarusteisiin:
GRS Berserk tukki (saatavilla myös CTR malliin)
Berserk on GRS:n edullisin tukkimalli jonka mahtavan ergonomian ja kattavien säätöjen ansiosta kivääri muuttuu aivan toiseksi!
Herkistinkoneisto pystytään jälkiasentamaan jo olemassa olevaan kivääriisi! Ole meihin yhteydessä, niin sovitaan aikataulusta ja tarkemmista yksityiskohdista!
Liipasimen levennin voi äkkiseltään kuulostaa turhakkeelta, mutta lisääntyneen pinta-alan ansiosta se saa lauakaisuvastuksen tuntumaan kevyemmeltä, kuin se onkaan!
Suojeluskuntain yliesikunnan asepajana ensimmäiset vuotensa tunnettu Sako täyttää tänään 100 vuotta!
Toiminta aloitettiin 1919 Venäläisiltä Suomeen jääneiden Mosin-Nagant kiväärien korjaamisella ja kunnostamisella, ohessa korjattiin myös metsästys- ja urheiluammuntakalustoa. Perustamishetkenään Sako pitää 1.4.1921, jolloin asepajasta tuli oma, taloudellisesti itsenäinen yksikkönsä. Pian tämän jälkeen Sako alkoi ”valmistaa” aseita vaihtamalla kivääreihin Saksasta ja Sveitsistä ostettuja piippuja. Toiminta siirrettiin Helsingistä Riihimäelle tilojen käytyä liian ahtaiksi 1927 ja nimi muuttui samoihin aikoihin muotoon Suojeluskuntain ase- ja konepaja osakeyhtiö (lyhennettynä SAKO OY). Sako toimii edelleen samoissa tiloissa, joille se lähes 100 vuotta sitten Riihimäelle muutti.
Riihimäellä toiminta lähti toden teolla käyntiin M/28-suojeluskuntakivääreiden valmistuksella ja 1929 kuvioihin tuli mukaan myös luotien valmistaminen ja muutamaa vuotta myöhemmin alettiin ladata valmiita patruunoitakin. 30-luvun loppupuolella Euroopan poliittisen tilanteen kiristyessä Sako sai suuria pistoolinpatruunatilauksia, jotka mahdollistivat toiminnan laajentamisen tällä rintamalla. Sotien ja välirauhan aikana Sako latasikin yli 250 miljoonaa patruunaa. Riihimäkeä pommitettiin jo talvisodan aikana ja vaikka Sako säästyikin isommilta vahingoilta, katsottiin paikka liian riskialtiiksi näin merkitykselliselle tehtaalle. Patruunatuotanto päätettiin siirtää Tampereelle louhittavaan luolastoon, mutta luola valmistui vasta 1944, eikä tuotantoa ehditty sinne koskaan siirtää. Patruunoiden ohella sotavuosina Riihimäellä valmistettiin M/39 sotilaskivääreitä ja tehtaalla työskenteli jopa 800 työntekijää!
Sotien jälkeen Sakon tulevaisuus oli vaakalaudalla. Sakon omistava suojeluskuntajärjestö joutui valvontakomission kiellettyjen järjestöjen listalle ja tulevaisuus näytti hyvin epävarmalta. Toiminnan turvaamiseksi osakkeet siirrettiin Marsalkka Mannerheimin johtaman Suomen punaisen ristin nimiin ja toimintaa voitiin jatkaa. Aseiden ja patruunoiden kysyntä oli kuitenkin romahtanut toisen maailmansodan aiheuttaman piikin jälkeen ja Sakon täytyi keksiä, mitä uudenkarhealla konekannalla voitaisiin valmistaa, jotta toiminta saadaan jatkumaan kannattavana. Riihimäellä alettiinkin tuottaa mm. huulipunapuikkoja, tupakansytyttimiä ja erilaisia työkaluja ja -tekstiilikoneita.
Sakon johto kuitenkin halusi tehtaan palaavan juurilleen aseteollisuuden pariin ja Sako alkoi tuottaa jo sotien aikana hahmoteltua L42 luodikkoa. L42 kiväärin ohella lanseerattiin edelleen tuotannossa oleva 9mm Lugeriin pohjautuva 7×33 patruuna. Kivääriä kuitenkin kehitettiin edelleen ja varsinaisen läpimurtonsa metsästysaseiden suhteen Sako teki, kun se lanseerasi L46 mallin muutamaa vuotta myöhemmin. Luodikko saavutti suuren suosion niin Suomessa kuin Euroopassakin. Varsinaisen menestystarinan kivääristä kuitenkin tekee sen suosio Pohjois-Amerikassa. Vuonna 1952 USA:sta tuli Sakon suurin vientimaa ja vuotta myöhemmin tulos ohitti myynnin kotimaassa.
Viennin kasvaessa mallistoa haluttiin kasvattaa ja lanseerattiin malli P54, L57 Forester (myöhemmin L579), vipulukkokivääri VL 63 Finnwolf ja L61R Finnbear. Nyt Sakon mallistosta löytyi luodikko tilanteeseen, kuin tilanteeseen!
1960-luvulla muutoksen tuulet puhalsivat Riihimäellä. Kasvu oli kovaa ja Nokian edeltäjä Suomen kaapelitehdas osti yhtiön SPR:ltä. 60-luvulla Sako myös palasi valmistamaan sotilasaseita, saatuaan mittavan rynnäkkökivääritilauksen puolustusvoimilta. 60-luvun nousukausi kuitenkin kääntyi vuosikymmenen vaihtuessa alamäeksi rynnäkkökivääritilauksen tultua täyteen ja kannattavuuden heikentyessä tehtaan toimintaa jouduttiin supistamaan jatkuvasti.
1974 Sakon omistava Suomen kaapelitehdas muutti nimensä Nokiaksi ja osti Tikkakosken tehtaan. 1983 Yhtiöt sulautettiin OY Sako-Tikka AB:ksi ja kahta vuotta myöhemmin yhdistynyt yritys sulautettiin kokonaan Nokiaan. 1987 Sako-Tikka yhdistettiin Valmetin kivääritehtaan kanssa ja tällä kertaa nimeksi valittiin Sako-Valmet OY. Vuotta myöhemmin nimi palautettiin kuitenkin muotoon SAKO OY.
Seuraava merkkipaalu Sakon historiassa lienee 1996 julkaistu suursuosion saavuttanut Sako 75 kivääri, josta jatkojalostettiin kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu edelleen tuotannossa oleva Sako 85. 90-luvun lopulla Sako kehitti yhteistyössä Lapuan ja Puolustusvoimien kanssa TRG tarkkuuskiväärin, jota pidetään yleisesti edelleen yhtenä parhaista tyyppinsä edustajista.
1999 Nokia myi osuutensa Sakosta Valmetille ja yhtiö päätyi Valmetin ja Rauma OYJ:n fuusion myötä osaksi Metso-konsernia.
Vuosi 2000 lienee yksi käänteentekevimmistä kotimaisen aseteollisuuden historiassa. Italialainen asealan jätti Beretta Holding osti Sakon ja yhtiön omistus päätyi kotimaan ulkopuolelle. Yrityskaupat ovat aina riskialttiita, mutta onneksi Beretalla ymmärrettiin hyvin Sakon vahvuudet.
Resurssien kasvamisen, uusien jakelukanavien aukeamisen ja suuren emoyhtiön tuen myötä Sako on voinut kasvaa nykyiseen muotoonsa ja kokoonsa. Sako ei suinkaan ole ainoa Beretan omistama yhtiö vaan joukossa on mm. Burris, Benelli, Franchi, Holland & Holland, Chapuis, Stoeger jne. Osana Berettaa Sako toimii useimpien Beretan omistamien brändien maahantuojana Suomessa ja Pohjoismaissa.
Pian Beretalle siirtymisensä jälkeen Sako lanseerasi ehkä historiansa suurimman hitin. 2002 julkaistua Tikka T3 ja myöhemmin T3x malliin päivitettyä kivääriä on valmistettu jo yli miljoona kappaletta! Historia ei tunne kovin montaa toista siviilimarkkinoille tarkoitettua pulttilukkokivääriä, jotka olisivat samaan valmistusmäärään yltäneet. Tämä on merkittävän suuri saavutus aikana, jolloin kuluttajalla on enemmän valinnanvaraa, kuin koskaan aiemmin!
Myös myöhemmin julkaistut Tikka T1x ja Sako S20 ovat saaneet erinomaisen vastaanoton.
Sako toimii tänään samalla paikalla, jolle se vuonna 1927 muutti. 2017 Beretta päätti käyttää noin 5 miljoonaa euroa Sakon vanhan tehdasrakennuksen kunnostamiseen ja modernisointiin, vaikka uuden hallin rakentaminen olisi todennäköisesti tullut edullisemmaksi. Viime vuonna Riihimäellä valmistettiin noin 113000 kivääriä ja suunta on edelleen ylöspäin. Tuotannosta vientiin menee jopa 98% ja tärkein vientimaa on Yhdysvallat, jossa Sakon ja Tikan aseet ovat suosituimpia eurooppalaisia kivääreitä. Muita tärkeitä vientikohteita ovat Euroopan ohella mm. Australia.
Jokainen tehtaalta lähtevä kivääri koeammutaan edelleen tarkkuuden ja laadun varmistamiseksi. Luonnollisesti samalla tulee testattua myös melkoinen määrä patruunoita, joten Sakon patruunat saattavatkin olla markkinoiden testatuimpia.
Tehtaalla työskentelee tänä päivänä noin 350 henkeä ja käyttämällä runsaasti kotimaisia alihankkijoita, Sako on merkittävä työllistäjä erityisesti Riihimäen seudulla, mutta myös koko maassa. Patruunatuotantoon Sako alkoi satsata vahvasti vuonna 2012 ja tuotantomäärät päätyvät noin 15 miljoonan patruunan kieppeille vuonna 2021.
Sakon historia on lähes yhtä pitkä, kuin itsenäisen Suomen. Tehtaan tuotteilla on tuosta itsenäisyydestä myös muutamaan otteeseen pidetty kiinni. Sakon ja Suomen historiat kietoutuvat toisiinsa heijastellen muutoksia ja trendejä koko Sakon olemassaolon aikana. Vuosisadan aikana on tehtaalla eletty monenlaisia hetkiä hyvistä nousukausista maailmaa ravisteleviin lamoihin ja kansakunnan kohtalonhetkiin. Onkin hienoa ajatella, miten kovalla työllä ja innovaatiolla voi Suomessa pienestä asesepänpajasta kasvaa yksi maailman suurimmista ja epäilemättä parhaista asevalmistajista!
Suomen metsästysmuseo avaa varmasti käymisen arvoisen erikoisnäyttelyn 100-vuotiaan Sakon historiasta toukokuun alussa.
Sissos onnittelee 100-vuotiasta Sakoa!
Lähteet: Sako, Wikipedia, Suomen Sotilas, Jahdissa & Kalassa, Maaseudun tulevaisuus, Arma fennica
Sako S20 kiväärit ovat vuoden 2020 odotetuin uutuus. Sako mainostaa kivääriä ensimmäisenä todellisena hybridikiväärinä, joka sopii sekä metsästäjille, että tarkka-ammuntaa harrastaville. Jos harrastus saa vuosien saatossa uusia suuntia, mukautuu S20 omistajansa tarpeita ja tottumuksia vastaavaksi!
Sakon markkinointimateriaaleista, mutta myös aseesta itsestään tulee hyvin ilmi, että aseen suunnittelussa on haluttu keskittyä juuri todellisen hybridikiväärin valmistukseen, kuitenkin kiväärin tärkeimpiä peruselemettejä laiminlyömättä.
Sako S20 Tukki & Runko
Sako S20 muuntautuu omistajansa näköiseksi.
Tukkeja S20 -kivääriin on saatavilla kahta lajia; taktisen puolen tarkka-ammunnan ehdoilla suunniteltu versio sekä erityisesti metsästyskäyttöön tarkoitettu tukki. Precision tukki muistuttaa muotoiltultaan enemmän esimerkiksi Sako TRG:n tukkia, kuin perinteistä metsästysmallia ja Hunterissa on ergonominen ja nykyaikainen peukaloreikätukki. Tukin vaihto on helppoa, nopeaa ja onnistuu sekunneissa. Taka- ja etutukit ovat itsenäiset yksiköt, joten niitä voi myös “sekoittaa” haluamallaan tavalla. Voit siis hankkia esimerkiksi Hunter-mallin aseeseen Precision-mallin takatukin, mutta jättää soukemman metsästysmallin etukädensijan. Koska takatukki on mahdollista irrottaa aseesta, on kivääri myös erittäin kompakti kuljettaa. Tukeista löytyy molemmin puolin kupit QD hihnalenkeille, joten remmin saa aseeseen kiinni juuri haluamallaan tavalla. Hunter-mallissa on hihnalenkin nasta bipodin kiinnittämistä varten ja Precision tukkeihin sopivat kaikki M-LOK lisävarusteet!
Aseen runko on valmistettu erittäin kestävästä, jäykästä ja kevyestä lentokonealumiinista. Rungon rakenne on suunniteltu tekemään tukista mahdollisimman jäykkä maksimaalisen tarkkuuden takaamiseksi. Alumiinirunko myös vastaanottaa kaiken rekyylin. Runko on kätketty kestävän H.I.R-komposiittikuoren alle. Hunter-mallin otepinnat ovat tuntumaltaan nahkaa muistuttavaa synteettistä materiaalia.
Aseen “modaaminen” ei myöskään jää pelkästään tukkien vaihtoon. Liipasinta voidaan haluttaessa siirtää eteen ja taakse, sekä poskipakkaa säätää maksimaalisen ergonomian ja hyvän ampuma-asennon saavuttamiseksi. Poskipakan säätö onnistuu napin painalluksella. Perän pituus on säädettävissä molemmissa malleissa ja Precisionissa perälevyn korkeuttakin voi säätää. Laukaisuvastus on säädettävissä 1-2 kg välillä. Aseeseen on myös saatavilla laaja valikoima kohtuullisesti hinnoiteltuja lisävarusteita.
Piippu & Lipas
Sako S20 on lippaat on valmistettu lasivahvistetusta komposiitista.
S20:ssä on kylmätaottu piippu sekä täysmittainen alumiininen V-Bedding -järjestelmä. Kiväärille luvataankin alle kulmaminuutin käynti. Piippuprofiilia Sako kutsuu nimellä D18 ja se on hiukan perinteisen metsästysaseen piippua paksumpi. Hunter mallissa paino ei kuitenkaan nouse, sillä piippu on uritettu maksimaalisen paino/jäykkyys-suhteen aikaansaamiseksi. Aseen lukkorunkoon on jyrsitty on Picatinny-kiskokiikaritähtäimen asennusta varten. Koska kisko on kiinteä osa lukkorunkoa, ei löystyviä ruuveja täydy murehtia ja optiikan asennuksessa on yksi muuttuja vähemmän.
Jotta ase kestäisi Suomen vaihtuvat sääolot, on kolmiolkainen lukko valmistettu korkealaatuisesta ruostumattomasta teräksestä. Sulkuolkien pinta-alaa on kasvatettu reilusti vanhoista malleista. Suorituskykyä ja turvallisuutta on myös ajateltu esimerkiksi kolmiasentoisen varmistimen suunnittelussa.
S20 käyttää Sakon uutta CARTRIDGE+ lipasta, joka on valmistettu lasikuituvahvistetusta komposiitista ja suunniteltu tukemaan tehdaslatausta pidempiä patruunoita. Tämä on varsinkin jälleenlataajia kiinnostava ominaisuus! Lisäksi lippaat on rakennettu niin, että ne tukevat patruunan olkaa estäen luodin vaurioitumisen tai painumisen syvemmälle hylsyyn rekyylin seurauksena. Aseet toimitetaan 5 patruunan (3 ptr Magnum kaliipereissa) lippailla, mutta lisävarusteena on saatavilla myös 10 patruunan (7 ptr / Magnum) lippaita.
Kaiken kaikkiaan S20 tulee varmasti olemaan suosittu kivääri ja löytämään paikkansa sekä tarkka-ampuntaa, että metsästystä harrastavien ostoslistoilta.
Vaikka pulttilukkokivääriä onkin mahdoton keksiä uudelleen, on Sako aseen modulaarisuuden kanssa ottanut suuria harppauksia eteenpäin. S20 -kiväärin omistajan ei täydy sopeutua kivääriinsä, vaan kivääri sopeutuu omistajansa tarpeisiin nyt ja tulevaisuudessa! Kansainvälisille markkinoille tarkoitettu slogan “The rifle that is you” pitääkin varsin hyvin paikkansa.
Sakon edellinen yhtä suuri uutuus olivat muutama vuosi sitten lanseeratut Tikka T3x kiväärit.
6,5 Creedmoor on nauttinut suurta suosiota Atlantin toisella puolella jo toista vuosikymmentä, mutta Suomessa kaliiperi on tehnyt läpimurtonsa vasta viimeisten kahden vuoden aikana, kun aseiden ja patruunoiden saatavuus on parantunut merkittävästi.
Pioneerityön kaliiperin nousun eteen Suomessa on pitkälti tehnyt Hjorth urheilutukku, joka on jo vuosia tuonut maahan laajaa valikoimaa amerikkalaisia aseita ja patruunoita kyseisessä kaliiperissa. Lopullisen läpimurron kaliiperi teki, kun Sako otti kaliiperin valikoimiinsa ja alkoi valmistaa laajaa valikoimaa Tikka ja Sako kivääreitä, sekä patruunoita tässä kaliiperissa. Lapua on valmistanut hylsyjä jo jonkin aikaa, mutta tehdasladatut patruunat valikoimiin ovat tulleet vasta taannoin.
6,5 Creedmoor – Uusi Kaliiperi
6,5 Creedmoor on suhteellisen uusi kaliiperi, sillä Hornady kehitti kaliiperin vasta vuonna 2007. Nimensä patruuna on saanut New Yorkissa sijaitsevan Creedmoor rifle rangen mukaan, jossa järjestettiin legendaarisia ampumakilpailuja 1900-luvun taitteessa. Kaliiperi on kehitetty supistamalla .30 TC:n hylsy 6,5mm luodille sopivaksi. .30 Thompson Center on taas suunniteltu .308 Winchesterin pohjalta, joten 6,5 Creedmoorin ja .308 Winchesterin hylsyt jakavat paljon yhteisiä elementtejä. Creedmoorin hylsy on tilavuudeltaan hiukan pienempi, kuin .308Win sillä 6,5:sen vesitilavuuden paino on 3,4g, kun .308:siin vettä menee 3,63g. 6,5mm Creedmoren erikoisuutena voidaan pitää sitä, että hylsyjä ja patruunoita on saatavilla niin pientä-, kuin isoa kiväärinallia käyttävinä. Esimerkiksi Lapuan hylsyihin sopii pieni nalli.
Kaliiperin Valinta
.308 Win ja 6,5 Creedmoor Powerhead 2:set rinnakkain.
Moni kaliiperivalinnan kanssa painiskeleva miettii, mitä 6,5 Creedmoor tekee paremmin, kuin .308 Winchester tai 6,5×55 SE. Kuten kaikki kaliiperit, on Creedmoorkin monessa suhteessa kompromissi.
6,5 Creedmoor vs. 6,5x55SE
Vertailu ruotsinmauserin ja Creedmoorin välillä on näistä
helpompi. 6,5x55SE on kestänyt aikaa uskomattoman hyvin, sillä kaliiperi on
kehitetty vuonna 1891 ja se edustaa savutonta ruutia käyttävien patruunoiden
ensimmäistä sukupolvea! Tämä on kuitenkin myös kaliiperin heikkous, sillä myös
kyseiselle kaliiperille pesitettyjä aseita löytyy lähes 150 vuoden takaa,
jolloin metallurgia ei ole ollut nykyisellä tasolla. Patruunan CIP standardit
ovat siis sellaiset, että vanhimmatkin aseet periaatteessa kestävät uusia
tehdasladattuja patruunoita. 116 vuotta nuoremmalla Creedmoorilla ei
samanlaista historian painolastia ole ja patruuna onkin reippaasti
kovapaineisempi.
Toinen Creedmoorin etu on lyhyempi hylsy. Kun 6,5×55 vaatii
aseelta medium- tai long-mittaista lukkorunkoa, saadaan Creedmoor mahtumaan
lyhyeen aktioon. Creedmoorin hylsy on ulkomitailtaan niin lähellä .308:sia,
että lippaat ovat pääsääntöisesti yhteensopivia kaliiperien välillä. Kun hylsyn
kantakin on sama, ei kaliiperin lisääminen valikoimaan ole yleensä
asevalmistajalle temppu eikä mikään. Myös olemassa olevan .308 Win:in
kaliiperin vaihtaminen onnistuu yleensä pelkällä piipun vaihdolla.
Suorituskyvyssä ei ole suuria eroja. Kun Sakon Powerhead 2:sen lähtönopeus on 6,5x55SE kaliiperissa 855 m/s, Creedmoorista vauhtia löytyy 890 m/s. Naturalis taas lupaa 6,5×55:seen 800 m/s ja Creedmorelle 20 m/s vähemmän.
6,5 Creedmoor vs. .308 Winchester
.308 Win ja 6,5 Creedmoorin välillä vertailu ei ole yhtä suoraviivaista. Kumpikin on hirvilaillinen kaliiperi, mutta moni Creedmoorin lataus täyttää lain kirjaimen vain hädin tuskin. 1.3.2020 astui voimaan lakimuutos, joka alensi lyijyttömien luotien joule- ja painorajoituksia. Lakimuutoksen jälkeen yleisimmistä 6,5mm kaliipereista tuli hirvilaillisia myös kupariluodeilla, tätä ennen lain kirjain saatiin täyttymään ainoastaan perinteisellä lyijyluodilla. Creedmoorin suurimpia etuja on kaliiperin erittäin suora lentorata suhteelliseen pienessä ja kevytrekyylisessä paketissa. Kun Lapuan .308 Win 185gr Scenar ”putoaa” kilometriin 100m kohdistuksella lähes 13 metriä, on vastaava lukema Creedmoorilla 123gr Scenarilla n. 11 m, Kaliiperivalinnat ovat aina henkilökohtaisia makuasioita, mutta Creedmoren lentorata on käytännön metsästysetäisyyksille yksi suorimmista ilman turhaa lihahävikkiä, joten kyseessä on lähes ihanteellinen kaliiperi linnustukseen, tai alkukauden peuran ja kauriin peltopyyntiin.
Viime viikolla käsittelimme blogissa valkohäntäpeuran tietä Atlantin yli Minnesotasta Suomen toiseksi tärkeimmäksi riistaeläimeksi. Tällä kertaa käydään läpi yleisimmät jahtimuodot ja onnistumisen edellytykset.
Valkohäntäpeuran metsästys voidaan jakaa karkeasti kolmeen eri ”alalajiin”. Ajojahtiin, kyttäämiseen ja hiivintämetsästykseen. Peuraa voidaan myös houkutella ja kutsua erilaisilla pilleillä, mutta tämä jahtimuoto ei ole valitettavasti vielä saanut järin suurta jalansijaa Suomessa.
Peuraa ajatetaan yleensä mäyräkoiralla, sillä laki kieltää vielä hirvieläimen ajattamisen koiralla, jonka säkä ylittää 28cm rajan. Tähän on tosin tulossa muutos, joten lähitulevaisuudessa ainakin dreeverit pääsevät peurajahtiin mukaan.
Ajojahdit ovat yleensä seuruejahteja, mutta passimiehiä ei ainakaan pienimpien mäkien ajattamisessa välttämättä kovin montaa tarvita. Homma onnistuu siis tarvittaessa pienelläkin porukalla. Suurempiin metsiin lasketaan usein useampiakin koiria ja varsinkin tällöin passimiehen täytyy pysyä jatkuvasti skarppina, kuului haukku kaukaa tai läheltä. Peurat tulevat nimittäin usein metsästä kiireettömästi omia aikojaan, säikyttyään lähestyvää koiraa tai passipaikkaansa etsivää metsästäjää.
Koiralla on peurajahdissa lähes järjestään tutkapanta. GPS-panta on Etelä-Suomeen erinomainen valinta, sillä kantama on käytännössä rajaton ja yhteydet ovat lähes kaikkialla riittävän hyvät. Tutkaohjelma tekee myös passissa istumisesta mielekkäämpää, kun ajon etenemistä pystyy seuraamaan puhelimen tai tabletin ruudulta.
Toinen seuruejahdissa erinomainen sähkövimpain on Vhf-radiopuhelin. Hyvät kommunikaatioyhteydet mahdollistavat jahdin jouhevan etenemisen ja passissakin on paljon mielekkäämpää istua, kun tietää missä mennään. Lisäksi turvallisuus paranee, kun passimiehillä on mahdollisuus olla toisiinsa yhteydessä.
Valkohäntäpeura passissa
Asevalinta on lähes järjestään kivääri, vaikka haulikon täyteiselläkin saa peuraa lain mukaan ampua. Hyvä kaliiperivalinta on esimerkiksi perinteinen .308 Win tai 6,5×55 SE.
Jos ase on pelkästään ajojahtikäytössä, optiikan minimisuurennoksen tulisi olla mahdollisimman pieni. Paras valinta onkin yleensä punapistetähtäin tai esimerkiksi 1-6x suurentava ”hirvensurma”. Suuremmallakin toki pärjää, mutta 6x suurennoksesta alkava ”lintuputki” voi nopeissa tilanteissa olla pahimmillaan käyttökelvoton.
Hyvä valinta yleistähtäimeksi peurapyssyn päälle onkin esimerkiksi hyvällä punapisteellä varustettu 2,5-15×56. Tällainen tähtäin toimii erinomaisesti niin kytiksellä, kuin ajojahdissakin.
Ajojahti on tehokas jahtimuoto käytännössä koko kauden ajan. Peuraa saa metsästää ajattamalla 29.9-31.1.
Alkukaudesta ja ennen lumien tuloa erittäin tehokas metsästysmuoto on hiipiminen. Peurat laiduntavat heinämailla, sängellä ja riistapelloilla. Kun ruokaa on joka puolella saatavilla, eivät ruokintapaikat vielä vedä peuroja erityisen hyvin puoleensa. Hiipiminen on todennäköisesti haastavin tässä uutiskirjeessä käsiteltävistä jahtimuodoista, mutta on se onnistuessaan myös äärimmäisen palkitsevaa.
Ensimmäisten epäonnistumisten ei pidä antaa lannistaa, sillä tässä lajissa harjoitus todella tekee mestarin. Peurojen käytöstä oppii ajan mittaa lukemaan ja etenemisreitit sekä potentiaaliset ampumapaikat oppii hahmottamaan mielessään. Kokeneinkaan hiipijä ei onnistu 100% kerroista, vaan aina jää parannettavaa. Hiipiminen on tuottoisinta silloin, kun peurat ovat ruokailemassa; aikaisin aamulla ja iltahämärässä. Kiikaritähtäimen tulee olla hyvin hämärämetsästykseen soveltuva ja mielellään varustettu valopisteellä. Erinomainen kiikarivaihtoehto on taas peuramiehen jokapaikanhöylänäkin tunnettu 2,5-15×56 kiikaritähtäin. Vaatteiden tulisi olla kahisemattomat ja kenkien mukavat kävellä, sillä kilometrejä niille tulee peuroja etsiessä väkisinkin. Ampumamatkat voivat olla ruokintapaikalta kyttäämiseen tottuneelle suhteellisen pitkiä, mutta 200-300m matkakaan ei ballistiikkaan perehtyneelle kovin kummoinen haaste ole, kunhan ampumaetäisyys on tarkalleen tiedossa. Usein matkan pystyy mittaamaan puhelimessa olevan koiratutkasovelluksen avulla, mutta keskellä kiintopisteetöntä peltoa ruokailevaan peuraan etäisyyttä ei näin saada. Tällaisessa tilanteessa kätevästi taskussa kulkeva etäisyysmittari on erinomainen apu! Matkan mittaaminen käy muutamassa sekunnissa, eikä matkaa tarvitse sen kummemmin arpoa. Ampumapäätös on tehtävä omien kykyjen, kaluston ja olosuhteiden mukaan, eikä ampumatta jätettyä laukausta tarvitse koskaan katua.
Koska metsästys ei tapahdu kopista ja matkat voivat olla pitkiäkin, on kunnollisesta ampumatuesta suuri apu. Bipodit, eli hihnalenkin nastaan tai Weaver-kiskoon kiinnittyvät etujalat eivät ole tähän hommaan paras valinta. Heinämaalla, tai sänkipellossa on lähes poikkeuksetta ruohoja, heiniä tms. joihin makuulta ammuttu luoti voi osua ja muuttaa suuntaansa. Koska betonista valetun ”kohdistuspöydän” mukana kuljettaminen ei kovin realistista ole, lienee toiseksi tukevin vaihtoehto Primoksen Trigger Stick. Tätä ampumatukea löytyy niin matalaa tai korkeaa; yksi-, kaksi- tai kolmijalkaista mallia. Varsinkin korkean malliselta kolmijalalta saa erinomaisen ampumatuen niin istualtaan, kuin seisaaltaankin. Ampumatuki on mainio lisävaruste myös ajojahdeissa ja hirvitouhuissa.
Valkohäntäpeura tähtäimessä
Viimeinen ja varmasti yleisin metsästysmuoto on kyttääminen. Alkukaudesta kytiksellä kannattaa istua pellon reunassa, mutta myös ruokintapaikalle saattaa peura eksyä. Nuolukivi lisää ruokintapaikan suosiota varsinkin alkukaudesta. Kun lumi tulee maahan, alkavat peurat tosissaan hyödyntää ruokintoja. Parhailla paikoilla saattaa samalla ruokinnalla käydä illan ja yön aikana kymmeniä eri peuroja. Kyttääminen onkin varsinkin lumisen maan ja täyden kuun aikaan erittäin tehokas metsästysmuoto. Tällöin hyvällä kiikaritähtäimellä näkee ampua läpi yön. Kytisjahdissa heti kiväärin jälkeen tärkein varuste on hämärämetsästykseen soveltuva kiikaritähtäin. Kokoluokka on tällöin yleensä 3-12×56 tai 2,5-15×56. Kiikarissa on hyvä olla valopiste, jonka saa säädettyä tarpeeksi himmeäksi, jotta sitä voidaan käyttää sokaistumatta hämärässä. Jos valopiste on niin kirkas, että sen näkeminen vie pimeänäön pitkäksi aikaa, menettää se merkityksensä ja muuttuu haitalliseksi. Hyvät, suurilla etulinsseillä varustetut katselukiikarit ovat myös erittäin hyödylliset kytiskopissa. Jo keskihintaiset katselukiikarit pesevät yleensä kalleimmankin kiikaritähtäimen piirtokyvyn hämärässä mennen tullen.
Kun hämärä koittaa, rupeaa peuroja usein tulemaan ruokinnalle tungokseksi saakka. Peura saattaa juosta 50-100m hyvänkin keuhko-osuman jälkeen, ja hämärässä leimahtava suuliekki vie pimeänäön hetkeksi täysin. Kun peurat pelästyvät laukausta ja juoksevat eri suuntiin, ei ampuja usein tiedä mitä eläintä on ampunut ja mistä lähtee ruhoa etsimään. Äänenvaimennin käytännössä poistaa suuliekin, joten tämä ongelma on helposti ratkaistu. Lisäksi äänenvaimennin mm. parantaa tarkkuutta, poistaa rekyyliä ja nimensä mukaisesti vaimentaa ääntä. Kannattaa siis tosissaan harkita vaimentimen hankkimista, ellei sitä ennestään löydy!
Valkohäntäpeura (Odocoileus virginianus) on Suomeen kolmekymmentäluvulla istutettu hirvieläin. Suomen peurakanta on peräisin Pohjois-Amerikasta, Minnesotan osavaltiosta. Aiemmin Suomesta Amerikkaan lähteneet siirtolaiset halusivat antaa vanhalle kotimaalleen lahjaksi uuden riistaeläimen. Minnesotan siirtolaiset perustivat vuonna 1932 peurakomitean, jonka tehtävänä oli tuoda tämä Amerikassa niin yleinen ja suurta arvostusta nauttiva riistaeläin Suomalaistenkin metsästäjien ulottuville. Asiat lähtivät rullaamaan, kun Suomen Metsästäjäliitto (silloin Suomen Yleinen Metsästäjäliitto), lupautui ottamaan lahjan vastaan.
Tänä päivänä ajatus uuden hirvieläinlajin istuttamisesta maailman toista puolen keräisi eittämättä melkoista vastustusta, mutta kolmekymmenluvulla asioita on katsottu toisesta perspektiivistä. Metsäpeura oli ammuttu Suomesta käytännössä sukupuuttoon ja hirvelläkin näytti olevan väistämättä edessään sama kohtalo. Metsäkauriskaan ei ollut aloittanut Suomen ”uudelleenvalloitustaan” vielä. Elämä oli nykystandardeilla yksinkertaista ja niukkaa, eikä ajatus ylimääräisestä lihasta kuulostanut varmasti ollenkaan huonolta.
Peurakomitealle kesti pari vuotta kerätä rahoitus kuljetusta varten ja hoitaa muut käytännön järjestelyt. Syksyllä 1934 komitea oli saanut kasaan kahdeksan peuranvasaa, joista puolet oli uroksia ja puolet naaraita. Yksi urosvasa kuoli tapaturmaisesti jo ennen laivaan pääsyä. Olot laivassakaan eivät olleet luonnosta pyydystetyille peuranvasoille suotuisat ja kaksi uroksista menehtyi matkan aikana. Kun laiva syyskuussa saapui Helsinkiin, oli viimeinenkin uros niin huonossa kunnossa, että se täytyi kantaa laivasta.
Suomessa Kauppaneuvos Haarla otti peuran kotouttamisen sydämenasiakseen ja peurat siirrettiin Vesilahteen, Haarlan omistaman Laukon kartanon maille rakennettuun aitaukseen. Aitaus oli kooltaan peräti 3,5 hehtaaria ja aidat olivat kolme metriä korkeat. Aitauksen paikka oli valikoitu tarkoin, aitojen sisäpuolelta löytyi niittyä, metsää, järven rantaa ja suota. Uuteen kotiinsa päästyään peurat alkoivat kasvaa ja voimistua. Ensimmäisiä peuroja hoidettiin lähes kuin lemmikkieläimiä. Vasat saivat nimikseen Uros, Tilda, Jenny, Fanni ja Soki. Vuonna 1937 syntyivät ensimmäiset ”kotoperäiset” vasat. Maaliskuussa 1938 aidan päälle kaatui puu ja peurat pääsivät karkaamaan. Naaraat saatiin kiinni, mutta uros pysyi karkuteillä. Lopulta myös naaraat ja vasat päädyttiin vapauttamaan.
Peurakanta lähti kasvamaan hitaasti, mutta varmasti. Kannan sisäsiittoisuus aiheutti kuitenkin huolta, pohjautuihan maamme koko peurakanta vain yhden uroksen geeneihin. Vuonna 1948 Suomeen tuotiin Metsästäjäliiton aloitteesta vielä kolme urosta ja kolme naarasta. Aiemmasta viisastuneena peurat siirrettiin Atlantin yli lentäen. Matkat menivätkin hyvin, mutta muutaman kuukauden jälkeen kaksi uroksista sairastui ja lopulta kuoli. Jäljelle jääneet kolme naarasta ja yksi uros laskettiin vapauteen. Joidenkin lähteiden mukaan vapautetut peurat eivät kuitenkaan selvinneet seuraavasta talvesta, joten jälkimmäisen istutuksen onnistumisesta ei ole varmuutta. On siis varsin mahdollista, että koko Suomen peurakanta on yhden uroksen jälkeläisiä.
Kun peuranmetsästys 1960-luvun alkupuolella aloitettiin, arvioitiin kannan olevan noin 1000 yksilöä. Alkuvuosina lupia myönnettiin vain muutamia kymmeniä, eikä metsästys juuri hidastanut kannan kasvua. 60-luvun lopulla kannan arvioitiin olevan noin 5000 yksilöä. Vuonna 2018 Valkohäntäpeura on hirven jälkeen Suomen toiseksi tärkein riistaeläin ja kanta on joidenkin arvioiden mukaan lähes 100 000 yksilöä. Peura on yleisin Satakunnan-, Varsinais-Suomen-, Uudenmaan- ja Etelä- sekä Pohjois-Hämeen riistahoitopiirien alueella. Muualla maassa esiintyy pienempiä paikallisia kantoja. Valkohäntäpeura on myös Pirkanmaan maakunnan nimikkoeläin. Vuosittaiset peurasaaliit ovat viime vuosina olleet n. 23 000 yksilön.
Liity Sissoksen Jahtiporukkaan
Lisää hyödyllistä tietoa ja tarjouksia kätevästi sähköpostiisi.
